Ulostuloa ja epäröintiä
Mietin itselle ja toisille kirjoittamisen eroa, avautumista ja omiin ajatuksiin vetäytymistä.
Viime kuukaudet olen kirjoittanut toisille. Tulossa on kirja lyhytterapeuttisesta työotteesta. Kirja on nyt siinä vaiheessa, että käsikirjoitus kiertää luettavana kollegoilla. Kuukauden kuluttua hellitämme otteemme siitä ja kustantaja alkaa toden teolla tehdä tekstistämme kirjaa.
Minulle kirja on ensimmäinen, ja kirjoittamisen prosessi on opettanut paljon. Vaikka aloitimme koko hankkeen lukijan tarpeet mielessämme, tuntuu että vasta nyt loppumetreillä olemme toden teolla pystyneet eläytymään lukijaan. Miten asiat pitää sanoa, että ne avautuvat? Kuka, keitä, siellä toisella puolen on? Mitä heillä on mielessään, mihin kysymyksiin he etsivät vastauksia?
Minusta on kiehtovaa ajatella lukijaa, kun saan tehdä sen oman huoneeni hiljaisuudessa. Sovittelen sanojani, koetan avata käsitteitä, kuvaan vaihe vaiheelta miten työskentely etenee. Kärsivällisesti etenen lause lauseelta, sivu sivulta, kokoan ja vedän yhteen. Näen, että tämä juuri on sitä mitä minun kuuluukin tehdä.
***
Saman aikaa kuin tämä kirja on ollut tekeillä, olen kamppaillut oman introvertin luontoni tiedostamisen ja tunnustamisen kanssa. Uskomattoman pitkään luulin, että voisin joskus, riittävällä harjoituksella ja hyvällä ohjauksella, muuttua muunlaiseksi. Että jossain nurkan takana on se minä, joka viihtyy ryhmätilanteissa, ei pelkää eikä kuormitu henkihieveriin. Ei sitä minua ole olemassakaan. Ihan näillä mennään.
Kun kirja ilmestyy, on hyvin mahdollista, että siitä pitäisi puhua. Kulkea maailmalla ja markkinoida ajatuksiaan. Kun työparini on sosiaalisesti aivan toista maata, voi hyvin olla että minä jään siinä vaiheessa syrjään, ehkä enemmänkin kuin haluaisin.
Olisi hirvittävän mukavaa olla itsevarmempi, nopeammin lämpenevä ja tarvita hieman vähemmän tilaa ja aikaa ajattelemiseen. Koska niin ei ole, koetan lähestyä ihmisiä pienissä erissä, yksi, kaksi, tai korkeintaan viisi kerrallaan. Tai kirjoittamalla.
***
Kirjan rinnalla on koko ajan kulkenut oma, hiljainen ja pohtiva kirjoittamiseni. Se, joka on puhetta itselleni ja itseni kanssa. Se, jota en jaa kenenkään kanssa.
Välillä ihmettelen, kumpaan tekstiin päätyvät arvokkaimmat ajatukset ja oivallukset. Tuleeko julkiseksi tarkoitetussa tekstissä säästeltyä liikaa? Suojaudunko turhaan? Olisiko hiljaisessa kirjoituksessani sittenkin kontaktipintaa toisiin ihmisiin? Haluanko sitä kontaktia edes?
Sen verran on tietysti uskallettava sanoa julkisestikin, ettei teksti ole aivan kuivaa ja kuollutta. Mutta yli sen? Vieläkö joskus uskaltaudun puhumaan todella omalla äänelläni?
Ihanaa, Liisa, että kirja on noin upeassa vaiheessa! Odotan innolla, että saan sen käsiini. Ja tuosta introverttiudesta: introvertti on aina introvertti vaikka voissa paistais... Tunnistan noita samoja mietteitä omassakin kirjoittamisessani, minua on auttanut ajatus, jonka mukaan teksti voi olla hyvinkin henkilökohtaista olematta silti yksityistä.
VastaaPoistaKiitos jälleen kerran Marja Leena. Sinä aina ohimennen vähän mentoroit, se tuntuu hyvältä ja on todella tarpeen. Muistan, että olet ennenkin puhunut juuri tästä henkilökohtaisen ja yksityisen erosta. Siinäpä se, nopea tapa on purskauttaa ilmoille jotain yksityistä, kun taas se että työstää asiansa tuohon "henkilökohtaista muttei yksityistä" - muotoon, vaatii paljon enemmän työtä ja itse asiassa ihan erilaista suhdetta ja suhtautumista kirjoittamiseen ja koko olemiseensa.
VastaaPoistaMinäkin odotan että pääsen taas vaihteeksi lukemaan, muun muassa sinun kirjojasi. Nyt olen voinut lukea hyvin vähän ja valikoivasti, kun on ollut pakko olla muutenkin niin älyttömän fokusoitunut. Olisi kiva vähän haahuilla välillä!
Hei Liisa, onnea ja ihanaa että kirja etenee ja tuottaa iloa. Minäkin odotan mielenkiinnolla. Minä uskon täysillä siihen että kirjoittaen voi tunnistaa oman ominaislaatunsa, se on NIIN hieno juttu. Kun uskalsin olla useilla eri tavoilla kirjoittava ihminen, aloin uskaltaa ottaa toisella tavalla omakseni myös mm. tutkivani ihmisen ja opettavan ihmisen.
VastaaPoistaMinulle on käynyt myös elämä varrella niin että olen tunnistanut itseni introvertimmäksi kuin olin ajatellut ja myös kuvitellut että introverttiyttä pitäisi jotenkin treenata pois. Aloin ymmärtää koko elämääni paremmin kun rupesin hyväksymään introvertit puolet itsestäni. Minusta on sen vuoksi ihanaa lukea mitä kirjoitat tästä.
Hei, ihanaa saada vastakaikua vaikka on välillä kuukausitolkulla poissa...
PoistaNiin uskon minäkin. Lisäksi olen entistä syvemmin ymmärtänyt, että asioita todella pitää TEHDÄ eikä vain kuvitella tai suunnitella tekevänsä. Vain sitä kautta avautuu se, mitä esimerkiksi kirjoittamisella on todellisesti annettavana. Ja on melkein pelottavaa, miten se voi viedä ihmistä eteenpäin. Mietin nyt vaikka sinuakin...
Tein useammankin testin, kun mietin, olenko oikeasti introvertti vai kuvittelenko vain. Yritin vastata oikein rehellisesti ja tulos oli aina sama: voisi olla vielä hiukan introvertimpi mutta ei paljon. Ei auta kuin hyväksyä tosiasia ja hyödyntää parhaat puolet. Löysin juuri oikealla hetkellä Laurie Helgoen kirjan Introversion voima, ja se on auttanut paljon. Monia asioita olen vielä viime aikoinakin kuvitellut pois harjoitettaviksi tai kitkettäviksi "että pärjäisi elämässä". Nyt olen alkanut katsoa tätä toisin. Tilastollisesti introverttejä on puolet väestöstä. Aika moni siis on oikeasti vastaanottavainen tällaiselle hijaisemmalle tavalle lähestyä, vaikka onkin muuhun tottunut.
Minä en on vieläkään päässyt lukemaan kirjaasi. Unohdin sen varmaan jo pari kuukautta sitten Katrin (kirjoittamiskumppanini) kotiin, ja viime viikolla hän tunnusti, ettei ole palauttanut kirjaa, koska jatkuvasti lukee sitä... No onhan se hyvä syy.
Voi kiva kuulla että kirja on käytössä! Tuo introversion voima kiinnostaa. Näillä eväillä pärjää elämässä!
PoistaKyllä kyllä, minäkin vain haluaisin käyttää sitä... :-)
PoistaHelgoen kirja on hyvä, siinä on riittävä tutkimustyö alla ja sopivasti asennetta. Tykkään ja voimaannun tuosta kirjasta. Niinpä se muuten taitaa olla, muutamankin oikeasti osuvan käsitteen kun löytää, niin pääsee pitkälle. Niin ja kun saa sitä vastakaikua. Vaikka miten olisi introvertti, niin eihän se vastakaiun kaipuu minnekään häviä. Sitä vain etsii pienemmistä piireistä.