Systemaattisuuden epätoivoisuudesta

Nyt on taas se aika vuodesta, kun puutarhassa vedetään yhteen satokauden kokemuksia. Tänä vuonna tomaatit eivät kypsyneet ollenkaan, perunoita tuli tosi vähän, kesäkurpitsat kärsivät poissaolostani helteitten aikaan ja peurat söivät punajuurien lehdet kerta toisensa jälkeen. Tämä kaikki ei tosin haitannut, sillä syötävää on silti saatu yllin kyllin. Siihen on jo tottunut: yhtenä vuonna tulee yhtä lajia, toisena toista. Viime vuonna syötiin tomaatteja vielä lokakuussakin. Tänä vuonna kehittelen yhä uusia (?) kyssäkaali- ja lantturuokia, sillä molempia piisaa.

Vuoden huippukokemus on kuitenkin ollut se, että olen viimein ottanut neuvosta vaarin ja kasvattanut  osan vihanneksista ja juureksista persianapilan ja kehäkukkien seassa. En ole aikaisemmin ymmärtänyt, miten loistokas tapa se on: sen paremmin kuin isot kuin pienetkään tuholaiset eivät ole löynneet edes kaaleja tämän kirjavuuden seasta. Tai sitten niillä on vain mennyt pää pyörälle. Kun nyt nostelin apiloita haralla istutuspenkkien päälle, mietin miten ihmeessä onnistun muistamaan tämän loistojutun vielä ensi vuonnakin. Usein kun unohdan hyvätkin systeemit aivan autuaasti ja hetken kuluttua keksin pyörän taas uudestaan. Siinä saa tietysti löytämisen riemun moneen kertaan, mutta harhaillakin saa, paljon.

Ihan selvä juttu. Pitäisi olla puutarhapäiväkirja. Pitäisi. Kuinkahan monta kertaa olen reippaasti aloittanut sellaisen. Viime ja toissa vuonna yritin käsinkirjoitettua päiväkirjaa, tänä vuonna kokeilin onnistuisiko se koneelle taulukoimalla. Varmaan onnistuisikin, jos en joka kerta luovuttaisi viimeistään kolmansien kylvöjen kohdalla. Kirjan pitäminen kylvoistä ja istutuksista tuntuu olevan vielä epätoivoisempaa kuin ruokapäiväkirjan pitäminen tai oman talouden systemaattinen seuraaminen. Nämä jälkimmäiset saattavat joskus onnistua kuukaudenkin ajan, mutta puutarhapäiväkirja ei. Ja niin olen taas muistini armoilla. Kirjoitan kyllä myös puutarhasta siinä kuin kaikesta muustakin, mutta puutarhaoivallukset ovat juuri siellä, kaiken muun seassa.

Amerikkalainen journaling-guru Kathleen Adams (Journal to the Self, 1990) nimeää tämän dilemman valinnaksi voileipäpöydän ja á la carte -kirjoittamisen välillä. Á la carte -kirjoittaminen on sellaista, jossa joka asialle on oma kirjansa tai paikkansa. Suomessakin ainakin joidenkin tuntema ja käyttämä Progoff -menetelmä on esimerkki tästä: tietyntyyppiset kirjoitukset - päivänkohtaiset muistiinpanot, dialogit ja niin edelleen, ryhmitellään kaikki jo etukäteen omiin osastoihinsa. Toinen vaihtoehto on esimerkiksi oman muistikirjansa perustaminen jokaiselle asialle, josta kirjoittaa: silloin minullakin voisi olla esimerkiksi juuri se puutarhamuistikirja, tilikirja kommentteineen, työpäiväkirja, kirjansidonnan oppimispäiväkirja ja niin edelleen. Mutta kun minä nyt satun olemaan tällainen voileipäpöytä -tyypin kirjoittaja, niin kaikki on suloisessa sekamelskassa ja useimmiten vielä aamusivujen joukossa. Vähän minua kylläkin lohduttaa, kun Kay Adams itsekin tunnustaa kuuluvansa tähän kaikkien asioitten sekaisin kirjoittajien joukkoon.

Silti tässä, niinkuin monessa muussakin asiassa, voi saada paljon iloa ja hyötyä siitä, että toimii joskus toisin. Kay Adams toteaa, että á la carte -kirjoittaminen toimii hienosti silloin, kun jokin asia halutaan todella ottaa huolelliseen tarkasteluun. Silloin joutuu kuitenkin ottamaan useita askelia taaksepäin nähdäkseen, miten tämä yksittäinen asia tai näkökulma asettuu kokonaisuuteen. Voileipäpöydän kanssa tilanne on päinvastainen. Kirjoittaminen antaa hyvän kokonaiskuvan siitä asioiden kirjosta, joka kirjoittajaa koskettaa. Voi kuitenkin käydä niin, että yksityiskohdat häviävät kaikenkirjavuuteen, niinkuin nyt ne minun kaalintaimeni.

Kay Adamsin ehdotus on, että á la carte -kirjoittajan kannattaisi käyttää ristiviitteitä ("tätä käsitellään myös keltaisen muistikirjan sivulla 18") ja että voileipäpöytä -kirjoittaja taas hyötyisi indeksoinnista ("puutarha-asiaa on tässä kirjassa, ja muissakin kirjoissa, vihreitten muistilappujen kohdalla"). Varmaan indeksointi tosiaan olisi hyödyllistä, mutta epäilen pystyisinkö itse ikinä ylläpitämään tällaistakaan systemaattisuutta. Taidan olla joko luottavainen tai fatalisti: ajattelen että tärkeät asiat tulevat kyllä eteen yhä uudestaan ja uudestaan, ja niin ne ovat tulleetkin, toistaiseksi, tietääkseni... Ehkä tuo lappusysteemi hiukan houkuttelisi.

Yksi vaihtoehto olisi jokaisen muistikirjan läpikäyminen jälkikäteen, ja lyhyen kuvauksen kirjoittaminen sen sisällöstä. Jokaisen muistikirjan voisi myös jälkikäteen nimetä teemojensa mukaan.

Jotain minäkin silti olen jo nyt saanut toimimaan. Kaksi asiaa: yksinkertaistamisen ja rutiinin. Yksinkertaistaminen tarkoittaa sitä, että minulla on käytössä yksi muistikirja kerrallaan (se, johon kirjoitan ne aamusivutkin), niinkuin minulla on myös yksi kalenteri, yksi puhelin ja yksi sähköpostiosoite. Enemmästä en selviäisikään. Rutiini taas on kirjoittamisessani sitä, että kirjoitan joka päivä aamusivut, ja pidän muistikirjan mukanani aina, kun epäilen että tarve ja tilaisuus kirjoittamiseen saattaisi tulla. Kun on työkirjoittamista, niin yritän pitää myös läppäriä mukana aina kun jokin aikarako kirjoittamiselle voi syntyä. Koetan siis saada tekstit aina saman tien sinne mihin ne ovat menossa, ja välttelen monia lappuja ja vihkoja joihin sitten vain unohdan ne neronleimaukseni. Rutiiniin ja yksinkertaisuuteen kuuluu myös se, että kirjat kasaantuvat ensin hyllyyn ja sitten kaappiin niin, että uusin on aina päällimmäisenä.

Kun ihmiset saavat itse keksiä omat rutiininsa, niin vaikka mitä jännittävää voi syntyä. Miten sinä toimit kirjoitustesi kanssa?