Alkaa tuntua keväältä

Jos edes kerran kuussa saisi jotain sanotuksi. Ja mitä ihmettä tässä sanoisi. Pää on aika tyhjä, kun olen ihan muutamaa päivää lukuunottamatta kirjoittanut, kirjoittanut ja vielä kerran kirjoittanut lokakuun puolivälistä asti. Puoli kirjaa ja yksi artikkeli on syntynyt.

Tuntuu itse asiassa yllättävän hyvältä ja energiseltä. Kirjoittaessani olen seulonut muun muassa työn imua koskevaa tutkimusta, ja löysinkin uunituoreen artikkelin, jossa selviteltiin työnarkomanian ja *tavallisen työhulluuden* eroa. Työnarkomaani on sellainen, joka tekee työtä täyttääkseen jonkin elämässään olevan aukon tai puutteen. Esimerkiksi koska muuten tuntee itsensä niin mitättömäksi. Silloin ihmisellä on kaksi taakkaa: se alkuperäinen huono olo itsestä ja vielä hirveästi työtä, joka ei kuitenkaan oikein anna tyydytystä, koska se on ikäänkuin vastaus väärään kysymykseen. Sitä kysymystä, johon työnteko voisi aidosti vastata, ei ole ehkä vielä muotoutunutkaan. Minä tiedän, koska olen tehnyt pitkiä aikoja töitä niinkuin työnarkomaani. Se on ollut todella, todella uuvuttavaa.

Se toinen tapa tehdä paljon töitä perustuu siihen, että kokee tekevänsä ihan sitä mitä pitääkin, ja on vain niin innoissaan ettei malta lopettaa. Välillä tietysti väsyttää, pahastikin, mutta siitä nousee nopeasti koska ei tarvitse riidellä itsensä kanssa eikä työntää pois kalvavaa tunnetta siitä, että jokin on pielessä. Sellaista on ollut nyt.

Aika kivaa. Niin siinä tutkimuksessakin sanottiin, että *tavalliset työhullut* eivät niinkään uuvu.

Kirja tulee toukokuussa ja sillä on jo nimikin. Seuraavassa postauksessa kerron.